A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Ainakin teollistuneessa maailmassa ajan henki on, että hiljaisuutta kaivataan, mutta sitä ei löydetä mistään. Liikenteen melu, jatkuvat soittoäänet, digitaaliset tiedotukset busseissa ja junissa ja tyhjissäkin toimistoissa auki olevat televisiot häiritsevät meitä kaiken aikaa. Ihmiskunta väsyttää itsensä melulla ja etsii sen vastakohtaa luonnosta, aavalta mereltä tai jostakin hiljaisuudelle ja keskittymiselle omistetusta suojapaikasta. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa Sorbonnen yliopistossa olevassa pakopaikassaan, ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistelee Antarktiksen lakeuksia, joiden äänettömyyteen kumpikin on yrittänyt pelastautua. Kaikesta huolimatta melua ei liene sen enempää kuin aikaisemmin, kuten Corbin huomauttaa teoksessaan A History of Silence. Ennen kumipyöräaikaa kaupunkien kadut täytti raudoitettujen kärrynpyörien kolina ja hevosenkenkien korviahuumaavat iskut katukiviä vasten. Nyt ihmiset vetäytyvät vapaaehtoisesti kännyköittensä yksinäisyyteen, mutta ennen linja-autoissa ja junissa keskusteltiin vilkkaasti. Lehdenmyyjät eivät seisseet mykkinä pinojensa vieressä, vaan mainostivat tavaroitaan täyttä kurkkua aivan kuten kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen kalan myyjät. Teatterin ja oopperan katsomoissa osallistuttiin näytökseen enemmän tai vähemmän äänekkäästi. Maallakin laulettiin työtä tehtäessä. Nykyää ei enää lauleta. Uutta ei ole niinkään melun taso, josta aiempinakin vuosisatoina valitettiin, vaan se miten paljon meitä häiritsee melu, joka täyttää potentiaalisesti hiljaisen tilan. Paradoksaalista on, että jos hiljaisuus laskeutuu metsän uumeniin, autiomaahan tai äkisti tyhjentyneeseen huoneeseen, se tuntuu pikemminkin hermostuttavalta kuin tervetulleelta. Alamme pelätä, ja vaistomaisesti teroitamme korvamme kuuntelemaan mitä tahansa ääntä, mikä pelastaisi meidät oudolta tyhjyydeltä, olipa ääni metsäpalon kohinaa, linnunlaulua tai lehtien havinaa. Haluamme hiljaisuutta, mutta emme liikaa. |